Uskottomuudesta
Uskottomuus ravistelee rakkautta parisuhteessa. Vastaanotolleni saapuvista pariskunnista uskottomuuskriisin keskellä olevat ovat keskimääräistä ahdistuneempia, mutta osa pariskunnista myös selviää, ja voivat jatkaa elämää yhdessä. Uskottomuus on usein muutosyritys sen hetkiseen parisuhteen tai yksilön tilanteeseen. Uskottomuuden syntytekijät ovat jossain muualla kuin uskottomuudessa. Se mitä uskottomuudella lähdetään hakemaan on eri, kuin mitä sillä saavutetaan.
Uskoton voi olla ihmissuhteiden kautta, mutta myös alkoholi, ylenpalttinen työntekeminen tai harrastaminen voi tulla ns.kolmanneksi suhteeseen. Parisuhteen sen hetkinen ahdistuneisuus trianguloituu em. suhteisiin, eli parisuhteen ahdistuneisuutta jaetaan kolmanteen. Parisuhteissa on hyvä opetella sietämään parisuhteesta nousevaa ahdistuneisuutta, ja vaikeistakin asioista on hyvä opetella keskustelemaan toisen kanssa.
Uskottomuuskriisin keskellä parien voi olla vaikea luoda yhteistä keskustelua. Uskoton on pidättyväinen suhteestaan, ja petetty ei oikein uskalla sanoa mitään tai näyttää todellisia tunteitaan, koska pelkää menettävänsä toisen lopullisesti. Paripsykoterapeuttisesti onkin aiheellista tutkia esimerkiksi sitä,että millä tavalla puolisoiden turvallisuudentunne on voinut olla aiemmin uhattuna tai sisältyykö kasvuhistoriaan ulkopuoliseksi, kolmanneksi jääneen tunteita ja kokemuksia? Uskottomuus voi olla pettymystä omaan kasvuperhekuvioon, nykyiseen perhekuvioon tai "valohoitoa" elämään, jolla haetaan uutta suuntaa elämälleen.
Oman lapsen ikäkin voi villiinnyttää puolison toimimaan kuin esim. murrosikäisen ihastumisen huumassa. Uskottomuus ei ole elämän hyvä eikä paha asia vaan elämän tosiasia. Parisuhteessa molemmat ovat vastuussa parisuhteesta mutta uskoton joutuu kantamaan vastuun uskottomuudestaan. Uskottoman vastuulle jää petetyn ahdistuksen ja pettymyksen kuuleminen.
Tärkeätä paripsykoterapiassa on aluksi selvittää se, että ovatko puolisot vielä toistensa kiintymyksen kohteina? Haasteellista uskottomuuskriisin keskellä on uskottoman luopumiseen kolmannesta seuraava surutyö, jolle pitäisi löytyä myös tilaa ja aikaa. Petetyn voi olla vaikea kestää sitä, että tässä pitää surra sitä kolmattakin.
Uskottomuuskriisien keskellä olevien ihmisten välille nousee usein teema anteeksiantamisesta ja - pyytämisestä. Aatehistoriallisesti anteeksianto on ollut kirkon piirissä jo satoja vuosia, mutta psykologiaan se on tullut vasta historian saatossa. Ihmisten voi olla vaikea antaa anteeksi tai pyytää anteeksi, mutta kun keskustelemme siitä, että mitä esim. uskottoman pitäisi sanoa tai tehdä jotain sellaista, että petetty voisi kääntää "uuden lehden" elämässään tai miten petetty voisi jättää nämä asiat taakseen? Nämä em. kysymykset ja teemat avaavat uutta, ja hedelmällistä keskustelupohjaa parien välille.
Joskus ihmisten voi olla vaikea antaa anteeksi, koska silloin voi joutua luopumaan jostain, esim.vihasta tai katkeruudesta. Jotkut ihmiset vaan "tykkäävät" olla katkeria, mutta katkeruus voi olla myös eteenpäin vievä voima. Sen sijaan anteeksi voi yrittää antaa toiselle, kuten söisi elefanttia, eli pala palalta. Sitäpaitsi anteeksianto voi olla myös ylevin "kosto" toiselle. Vilpitön anteeksipyyntö on taas sellainen, jossa tekijä yrittää asettua toisen asemaan, sekä yrittää kuvitella ymmärtävänsä miltä toisesta on tuntunut. Lisäksi tekijä antaa lupauksen, että tämä ei tule enää toistumaan.
Sinä päivänä kun uskottomuus tulee ilmi parisuhteessa, niin se voi jäädä merkkipäiväksi parisuhteen historiaan, ja siitä päivästä lähtien pariskunnalla voi olla mahdollisuus saada entistä parempi parisuhde. Uskottomuuskriisissä olevilla pariskunnilla ei ole paluuta entiseen, vaan parisuhde on hypännyt ns. toiselle tasolle. Paripsykoterapiassa on hyvä pohtia myös sitä, millaisen parisuhteen pariskunta voi yrittää rakentaa jatkossa kaikesta huolimatta.
Esimerkkejä:
Vastaanotollani oli pariskunta uskottomuuskriisin keskellä. Puhuimme kuitenkin anteeksiantamisesta. Nainen sanoi: " Voin miettiä, että annan mieheni uskottomuuden anteeksi, kun hän ensin kertoo, että mikä on ollut minun osuuteni siihen, että hänellä on pitänyt olla muita naisia". Mies vastasi: "Aika hevi kysymys". Istunto päättyi sillä kerralla siihen.
Mies oli ollut uskoton. Kysyin mieheltä, että mitä puolisosi tuumasi, kun uskottomuus tuli ilmi. Mies katsoi hölmistyneenä, ja vastasi: " Ei se mitään sanonut". Ajattelin terapeuttina, että puoliso oli ollut shokista mykkänä. Kysyin mieheltä, että mitä ehkä "salaa" toivoit, että miten puolisosi olisi reagoinut tai sanonut? Mies vastasi: " Olisi nyt lyönyt nyrkkiä pöytään, ja sanonut, että tuo saa nyt loppua!
Eli mitä tästä opimme? Rakkautta voi ravistella toisesta joskus hieman banaalillakin tavalla, eli naisen toisenlainen reaktio olisi ollut ehkä miehelle se oikea vastaus, että vaimo sittenkin välittää. Rakkauden vastakohtahan ei ole viha, vaan välinpitämättömyys.